13/50

Siinä se seisoo. Hillitöntä edistymistä - aamulla pikaspurtti kirjoittamisen suhteen, illallakin tuli kirjoitettua jonkin verran. Olen kyllä ihan ylpeä itsestäni.

Blogger oli jostain syystä syönyt kommentoitimahdollisuuden. En tiedä, täytyypi vilkaista läpi tuo asetussivu ja vilkaista, josko olen itse sählännyt jotain. Se ei olisi mitään uutta.

I didn't want them to know how much I, after all, wanted all of them to live. How much I have grown to somehow like them during these years. I was used to them being around me.

Minulla on nyt ongelma. Olen kirjoittanut angstailut alusta ja lopusta, mutta nyt pitäisi osata kirjoittaa niistä hetkistä kun menee hyvin. Se taas on helpommin sanottu kuin tehty. Nyt, kun tiedän, että kaikki tulee kaatumaan, ei innosta kirjoittaa hyväuskoisesta Sammysta. Alan sääliä häntä liiaksi. Koko Nano voi kaatua siihen, että en pysty kirjoittamaan siitä, kuinka Sammy, joka suunnasta potkittu ja hakattu, niin henkisesti kuin fyysisestikin, hiljalleen rakentaa luottamuksen Toniin vain joutuakseen pahemmin satutetuksi. Toisaalta se on pakko tehdä. Huoh.

Vaikeinta tässä on asettua Tonin rooliin - miltä hänestä tuntuu, kun hän lukee netistä, että se, joka naapurikaupungissa ampui, oli hänen entinen poikaystävänsä? Poikaystävä, jota Toni petti ja jonka hän sittemmin jätti. Mitä siinä vaiheessa ajattelee? Mitä tekee?

Luultavasti lause I completely blame myself for what happened today on lähellä totuutta. On hankala kuvitella itsensä tuohon tilanteeseen, enkä tahdokaan kovin pitkälle tuota ajatella. Muuten kehittelen itselleni jonkinlaisen fobian.